Joo. Ei auta, ei.
Eilen töissä radio pauhasi oikein kunnolla mun vieressäni ja Iskelmä soitti kunnon rakkauslauluja. Jopa mun ja Papun yhteisen kappaleen. Kuulostaa varmaan tosi kliseiseltä, mutta niin se vaan oli. Mä en tohtinut vaihtaa kanavaa taikka laittaa hiljemmalle. Hammasta purren kuuntelin sitä loilotusta ja väkisinkin mietin Papua ja millaista meillä vielä olisi. Hirveetä käydä oman pään sisällä kamppailua "Papu mulla on ikävä..... älä ajattele sitä.... eikun mulla on ihan kamala ikävä.... tai siis ompa kiva sää tänään". Oliskin ollut edes kiva sää, olis voinut edes vähän piristää.
Mä en voinut eilen päästää yhtä poikaa mun luokse yöksi, koska mä mietin kuinka se haittaisi Papua. Vaikka ei varmastikkaan haittaisi (sillä nyt mitään tunteita tunnu olevan). Samaan aikaan mietin, että silläkin varmasti on joku typerä bimbo tällä hetkellä kierrossa. Kamalaa edes yrittää olla kenenkään toisen pojan/miehen kanssa.
Mä kuitenkin päädyin pussailemaan yhden pojan kanssa ja piti lähteä sen kanssa jatkoille. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olen ihan liian selvinpäin. Ja vaikka sekaisin olisin ollut, olisi luultavastikkin mun alitajunnastani kummonnut mieleeni, että mä rakastan Papua. Perkeleen idiootti. Pitikö sen ikinä uskotella olevansa ihana ja erilainen? Nyt vähän mietityttää, että uskallanko mä ikinä enään luottaa kehenkään? Siitä herää toinen kysymys, luotinko mä ikinä edes Papuun?
Ajatelkaa sitä, että mä aina ajattelin tottuvani sen menoihin ja metkuihin. "Kyllä se siitä, voin mä siihen luottaa et antaa sen mennä". Jos me ei oltaisi erottu eikä erottaisi ikinä, mun elämä olisi sellaista sontaa. Hyvähän noin on sanoa, mutta en vaan itse usko sitä vaikka todellakin pitäisi. Istuisin sohvalla itkemässä ja katselisin kun toinen lähtee liiankin tyytyväisin mielin bilettämään. Ja ilman minua. Kai se on parempi nyt itkeä kotona yksin sohvalla sitä, että tosiaan olen yksin. Mun ei enään tarvitse katsella sen tyhmiä tekosia ja sitä kuinka huonosti se mua kohteli. Hirveetä paskaa, tottakai mä haluaisin katsella sitä. Mä en tajua miksi? Vaikka se sattuisi vielä enemmän.
Multa myös salattiin se, että yhdellä "kaveriporukan reissulla" oli mukana myös yksi tyttö, josta en pidä yhtään. Sen ei pitänyt aluksi lähteä mukaan, koska tän piti olla jätkien reissu, mutta yhtäkkiä sielä oli montakin tyttöä. Eikä mua todellakaan kutsuttu mukaan. Mihin mua nyt olisi kutsuttu? Mukaan porukoille, jee kiitos kutsusta.
Tänään aamulla kun heräsin ja koneen avattuani alkoi vituttamaan. Näin Papun nimen facebookissa listallani ja mulla tuli heti huomattavasti huonompi olo. Tekisi mieli kyylätä kamalasti sen seinää, mutta jokaikisellä kerralla oon löytänyt sieltä jotain mikä vihlasee mun sydäntäni ihan älyttömästi. Helpointa olisi poistaa se kavereista, mutta todellisuudessa mä en halua. Koska olen itsekkin idiootti.
Tyttö, joka luuli ettei koskaan rakastu joutui kuitenkin kokemaan rakkauden julman........paskan. Joo hienosti alkaa tämä postaus. Mä aion kirjoittaa ronskisti, enkä kirjoita kirjakieltä tai muuta liirunlaata. Mä kirjoitan niinkun kirjoitan.
Noin kaksi vuotta sitten mä löysin sen. Elämäni miehen. Mä luulin, että mä en tule koskaan kokemaan rakkautta. Enkä tiennyt miltä se tuntuisi. Kunnes tapasin Papun (nimi selvästikkin muutettu). Mä en rakastunut heti. Se vaan oli ensimmäinen mies jonka kanssa mulla oli ihanaa. Kenen kanssa mä halusin oikeasti olla. Ujous ei vienyt voittoa vaan mä uskalsin lähteä sen kanssa minne vaan. Ensimmäinen kesä oli unohtumaton. Mä tiesin sen jo sillon. Enään mä en haluaisi sitä muistaa. Tähän moni sanois, että "Älä toivo tommosta". Tiiän, että ehkä jonain päivänä ajattelenkin sen positiivisesti. Mutta nyt mä vaan haluaisin unohtaa kaiken. Vajaa vuosi meidän jutun alun jälkeen me muutettiin yhteen. Mikä oli selvästikkin aivan liian aikaisin. Olisimpa kuunnellut muita.
Me asuttiin noin vuosi yhdessä ja sinä aikana KAIKKI muuttui. Mä en edes muista millon olisin viimeksi tuntenut tulevani rakastetuksi? Ennen mua pussailtiin, siliteltiin ja tehtiin kaikki sen eteen, että mun on hyvä olla. Mutta sitten? Musta tuli toisen ihmisen arkipäivää. Siellä me istuttiin kotona, molemmat omalla tietokoneella eikä puhuttu sanaakaan. Istuin joka ilta sohvalla ja toivoin, että kohta Papu nousisi koneelta ja suutelisi minua. Kun mä olin kipee, sillon Papu kantoi mua pitkin kämppää ja saattoi olla kovin huolissaan minusta. Mutta muuten mä olin kun mikä tahansa kämppis. Mä en oikeastaan edes muista millon olisin viimeks ollut onnellinen Papun kanssa kunnolla? Väliäkö sillä, mä rakastan sitä silti. Kelatkaa mitä mä höpötän? Se jätkä lähti joka viikonloppu ja useesti viikolla kavereidensa kanssa ryyppäämään. Pahinta siinä oli se, että Papua ei edes haitannut se, että mä jäin kotio itkemään sen perään. Kirjaimellisesti itkemään. Mä itkin aina. Olispa se halunnut olla mun kanssa yhtä paljon kun kavereitten. Ja mähän en koskaan ollut sen ja sen kavereiden kanssa. Kun me oltiin yhdessä, me oltiin vaan kotona ja kaksin. Meillä oli kamalat riidat aina sen takia, että se vaan halusi mennä ja mennä ja mennä. Ilman mua. Mä en ollut muuta kun joku helvetin kotimyyrä. Ja ihan yhtäkkiä me erottiin viime kuussa.
Mun olisi pitänyt päättää meidän suhde jo aikaa sitten. Mulla olisi ollut kunnon syy. Mutta Papu jätti minut. Ilman mitään muuta syytä kun, "Mä haluan olla yksin ja mennä miten haluan". Ja mä katoin sitä menemistä niin kauan. Mun pitäisi olla vihainen, mutta arvatkaa mitä? Mä itken ja olen surullinen, mä rakastan sitä kaikesta huolimatta.
Mä mietin sitä päivittäin ja haluan jakaa mun ajatukset tänne.
Mä rakastan Papua niin paljon, että sattuu. Mua oksettaa ja vatsa on kipeä. Päätä särkee. Kiitos kun satutit. Idiootti.
